Tässä on erään matkalaisen / harjoittajan lyhyt kertomus Suomen Bodhidharman ja Italian Musang Am -yhteisön yhteisestä Korean opintomatkasta, mikä järjestettiin kirsikkapuiden kukinnan aikaan keväällä 2025.
Saavuimme kaikki kukin omilta tahoiltamme Seouliin, missä tapasimme Icheonin lentokentällä. Matkan järjestäjänä toimi kunnianarvoisa Hyewon sunim, joka on vanhempi (mutta kuitenkin olemukseltaan hyvin nuori) korealainen munkki joka on asunut 19 vuotta Ranskassa missä hänellä on temppeli.
Kun olimme löytäneet toisemme kävimme yhdessä lentokentällä syömässä ja pääsimme maistamaan mitä tulevan pitää – korealaista ruokaa. Korealainen ruoka muistuttaa oman käsitykseni mukaan hyvin paljon japanilaista ruokaa omilla vivahteillaan. Etenimme lentokentältä kohti Seuolin rautatieasemaa mistä otimme nopean junan Najuun, mikä on Seoulista etelämpänä ja missä sijaitsee Mireuksan eli Buddha Maitreyan temppeli. Nimi tulee siitä, että siellä on noin 1000 vuotta vanha Buddha Maitreyan patsas.
Korean opintomatkamme tuli itselleni myöhemmin merkitsemään tarinaa ihmeellisistä seikkailuista muinaisten temppeleiden, korkeiden vuorien, ihmeellisen vuoristoilmaston, erikoisen temppeliruoan, lempeiden ja kohteliaiden korealaisten munkkien ja maallikoiden tapaamisesta sekä myös monenlaisten ihmeellisten temppelikokemusten matkasta.
Tämä on oma tarinani.
Joku muu kertoisi tarinansa ehkä eri tavalla.
Mireuksan temppeli oli vielä 30 vuotta sitten hylätty erakkola. Temppelin nykyinen apotti, kunnianarvoisa Wonil sunim otti työkseen kunnostaa tämän temppelin ja rakentaa muinaisen Buddha Maitreyan patsaan ylle suojarakennuksen, sillä se oli kokenut kovia tuulen, sateen, lumisateen, jään ja auringon armoilla. Olimme hyvin onnekkaita, sillä vierailumme sijoittui ajankohtaan milloin temppelin valmistumisen juhlaa tultiin juhlimaan. Mireuksan patsasta suojaava rakennus oli viimeinen rakennus mikä puuttui. Najun seutu on köyhempää maaseutua ja apotti Wonil sunim olikin suuresta sydämestä temppelin rakentamisen lisäksi auttanut ja tukenut paikallisen yläasteen ja saattohoitokodin rakentamista paikkakunnalle. Kaikki tämä työ mistä kuulin inspiroi itseäni suuresti – suuret bodhisattvat tekevät tämän kaltaisia urotekoja, epäitsekkäästi ja pohtimatta omaa etua.
Päivärytmimme Mireuksan temppelillä oli suunnilleen seuraava:
4:30 vapaaehtoinen meditaatio ryhmäläisille
5:15 aamuseremonia, mihin osallistui temppelin vakituinen munkkisangha – 3 munkkia 6:00 muut lähtivät, mutta yksi munkki jatkoi harjoitusta mihin kuului erään suutran resitoiminen, n. 10 min Kwanseum bosal -resitaatiota, 2x 108 kumarrusta resitoiden samalla buddhien tai bodhisattvojen nimiä (ehkä sinokoreaksi, ts. kiinaksi korealaisittain äännettynä..?)
Vapaaehtoiseen meditaatioon osallistui monesti ryhmän pojat, aamuseremoniaan kaikki ja kumarruksiin usein vain yksi – allekirjoittanut.
7:00 oli aamupala, mikä koostui aluksi korealaisesta temppeliruoasta, ts. riisivellistä, kimchistä ja erilaisista usein hapatetuista kasviksista chilillä höystettynä, sienistä, iduista tms.. Myöhemmin osa meistä sairastui jostain syystä ja ruokavalio muuttui meille länsimaalaisille hieman lempeämmäksi, sisältäen mm. banaania, hedelmiä, italialaista omelettia (kiitos Sonialle!) sekä joskus myös lättyjä.
8:00 aloitimme meditaatioharjoituksen.
Pääpainotus hiljaisessa meditaatiossamme oli saamamme hwadun eli koanin pohtiminen. Opetus oli, että hwadua ei pidä ajatella älyllisesti, vaikka tosin sitäkin ehkä tarvitaan, mutta lopulta se pitää ymmärtää käsitteettömästi, mikä oli ainakin itselleni vaikea ymmärtää. Miten harjoittaa hwadua ilman että ajattelee? Olen ehkä niin tottunut ajatustyöhön että tämä ylitti kykyni ymmärtää miten jotain asiaa voi harjoittaa ilman ajatuksia tms. Mutta henkilökohtaisesti sain kuitenkin kokemusta ja ensikäden tuntuman siitä mitä hwadu-harjoitus on. Munkki ja opettajamme Hyewon sunim sanoikin, että:
– ”Käyttäkää tämä aika täysillä hiljaisuuteen ja tämän hwadun ratkomiseen. Tämä on teille jokaisella ainutlaatuinen tilaisuus harjoittaa ja tämän enempää mestari ei lopulta voi toisten eteen tehdä. Jos te saatte hwadun ratkottua ylittätte virran. Hwadua pitäisi lähestyä kuin kissa mikä haluaa pyydystää hiiren tai kuin joku joka on uupunut tai janoinen ja kaipaa vain lepoa tai jotain mikä sammuttaa janon. Kaikki mitä panostamme whaduun on myös se mitä me harjoitukselta saamme.”
Whadu itsessään oli hyvin lempeä eikä omasta mielestäni kalloa halkaiseva omituinen pähkinä. Näin siis saamamme hwadu oli inspiroiva harjoitus. Mikä se sitten oli? Suosittelen käymään tapaamassa Hyewon sunimia Ranskassa tai Koreassa niin saatte tietää. Oppilaiden on parempi olla puhu matta hwadu-harjoituksestansa muille, joten nämä jäävätkin aina opettajan ja oppilaiden välisiksi. Tietyistä kokemuksista voi puhua, mutta on asioita mitkä oman harjoituksen osalta on parempi pitää salaisuutena, ettei omaan harjoitukseen tule esteitä.
Päivittäinen harjoituksemme koostui istumameditaatiosta ulkona vuoristonäkymässä, hiljaisella kävelymeditaatiolla luonnossa sekä jälleen istumameditaatiolla.
Muistaakseni kello 12:00 oli lounas, mikä koostui temppeliruoasta, eli riisistä ja vihanneksista, usein hapatetuista ja chilillä höystettyinä.
Iltapäivällä noin kello 14:00 lähdimme aina tutustumaan lähiseudun muinaisiin temppeleihin.
Illalla kello 19:00 oli iltapala, mikä koostui temppeliruoasta, minkä jälkeen kokoonnuimme juomaan teetä.
Tosiaan, muutaman päivän päästä meille suomalaisille tuli ongelmia mitkä ehkä liittyivät ruokatarjontaan, mutta italialaiset pärjäsivät hyvin. Eli pohdin itse, myös Sri Lankassa käyneenä, että kun ruokavalio muuttuu radikaalisti ja aamiaisesta lähtien on tulista (ja hapatettua) ruokaa tarjolla niin olen huomannut että valkoinen masuni ei tätä aina kestä montaa päivää putkeen. Banaani on hyvä vaihtoehto toisinaan aamupalaksi, kuten myös leipä, että vatsa saa vähän levätä.
Loppumatkasta kolme viimeistä päivää kävimme mm. Songgwangsa, eli sangha-temppelissä, sekä Heinsassa, eli Dharma-temppelissä. Heinsa on siitä ihmeellinen että siellä säilytetään muinaista puulaatoille kaiverrettua korealaista tripitakaa, noin 700-vuotta vanhaa kokoelmaa. Puulaatat ovat noin 70 cm. pitkiä ja noin 30 cm leveitä ja niitä on yhä mahdollista käyttää musteen ja paperin kanssa painattamaan uusia tekstejä muinaista painotekniikkaa käyttäen.
Songgwangsan erikoisuus puolestaan lienee alttari, missä on Buddha Shakyamuni, hänen 10 lähintä oppilasta (Sariputta, Moggalana, Ananda ym.), 16 suurta arhatia eli ns. sthaviraa sekä 1250 arhatia, mitkä olivat kaikki Buddhan vihkimiä ja ketkä osallistuivat siihen täydenkuun tilaisuuteen missä Buddha resitoi ensimmäisen kerran vinayan eli luostariohjeet seuraajilleen. Lisäksi monissa buddhalaisissa teksteissä mainitaan usein jokin tämänkaltainen luku kun puhutaan Buddhan mukana liikkuneesta munkkisanghasta.
Lopulta menimme Seouliin, missä olimme yhden yön hotellissa ja vietimme kaksi puolikasta päivää tutustuen hieman Seuoliin ja joihinkin kohteisiin siellä, mm. Seoulin ihmeelliseen metroverkostoon kun siirryimme paikasta toiseen.
Tämän matkakertomuksen lopuksi haluaisin kiittää erityisesti kunnianarvoisaa Taehye sunimia, joka väsymättä teki niin paljon töitä tämän matkan eteen että se lopulta toteutuisi. Hän keräsi meille materiaalia, muun muassa korealaisia lauseita mitä oli hyvä opetella, ja tärkein näistä olikin ”kamsa hamnida” – eli kiitos! Tämän lisäksi kunnianarvoisa auttoi meitä suunnittelemalla ohjelmaa ja opettamalla Korealaisista tavoista.
Kiitos myös kaikille ryhmän tovereille ja tietysti kunnianarvoisalle Hyewon sunimille ja bosalnim Eunsookille, ketkä pitivät meistä niin hyvää huolta. Ilman heitä tästä matkasta ei olisi tullut mitään.
Ja suuri kiitos Mireuksa-temppelin apotille ja temppelin kolmelle vakituiselle munkille sekä keittäjälle. Lisäksi meillä oli kaksi kuljettajaa, minkä lisäksi saimme tukea ja apua uskollisilta maallikkoharjoittajilta kenen avulla meillä oli mahdollisuus kokea mm. Korealaisia ravintoloita ja taidegallerioita.
Korealaisessa kulttuurissa on tietyt asiat missä koin että monesti me länsimaalaiset olemme puutteellisia, mm. anteliaisuuden osalta (esimerkiksi ravintoloissa), kohteliaisuuden ja muiden ympärillä olevien ihmisten kunnioittamisen. Usein ravintolassa yksi maksaa koko laskun kun taas Suomessa monesti laskemme pennin tarkkaan että lasku menee tasan ja että jokainen maksaa omansa. Tai jos joku tarjoaa toiselle niin odotamme vastavuoroisesti ja tavallaan pihisti että saamme sen varmasti takaisin, mielellään korkojen kera. Eli anteliaisuuden suhteen meillä on opittavaa.
Samoin ensimmäisenä päivänä kun käytimme nopeaa junaa niin opin myös muiden huomioimisesta, kun sain junassa istuessamme yllättävän puhelun Suomesta. Opetus oli että junassa on hyvä olla hiljaa, jos vaikka joku väsynyt haluaa nukkua. Näin siis puhuessani puhelimessa paikalle tuli naispuolinen konduktööri ja sain lempeän huomautuksen häneltä kun hän huomautti ja muistutti että pitää olla hiljaa tai puhua hyvin hiljaisella äänellä. Tämän jälkeen huomasin että yläpuolella olevassa televisioruudussa oli erikseen puhelinnumero, mihin voi soittaa jos joku puhuu liian äänekkäästi. Junavaunuissa oli erikseen niiden päädyssä oven takana avoin tila / käytävä, minne kukin voi tarvittaessa mennä juttelemaan tai soittamaan puhelimella tms.
Tämän tapauksen jälkeen tein ystävyyttä vieressä istuvan korealaisen rouvan kanssa, kenen kanssa kirjoittelimme eli kommunikoimme hiljaa kosketusnäytön avulla, ja hän kertoi minulle monenlaista tietoa korealaisesta kulttuurista kuten muiden huomioimisesta, kohteliaisuudesta ja siitä, että muistaa hymyillä. Toisin sanoen kunnioittava käytös on se mitä Koreassa arvostetaan. Tässä olisikin meillä opittavaa myös Suomessa, vaikka monesti suomalaiset ovat kuitenkin aika arvostettuja turisteina. Osaamme kuitenkin olla myös hiljaa, monesti myös ystävällisiä ja myös suhteellisen vaatimattomia.
Korean matkan jälkitunnelmissa,
kiitollinen oppilas ja harjoittaja Erik Punyamitra