Aikoinaan kun Buddha aloitti Dharmaopetuksen hänen seuraajakunnastaan muodostui henkinen liike, joka koostui neljästä yhteisöstä: munkkien Sanghasta, nunnien Sanghasta, maallikkoveljien yhteisöstä ja maallikkosisarten yhteisöstä. Perinteellisessä buddhalaisuudessa munkit ja nunnat keskittyvät intensiiviseen harjoitukseen ja Dharman opettamiseen; maallikot noudattavat eettisiä ohjeita elämässään, osallistuvat seremonioihin, harjoittavat perusmietiskelyitä ja tukevat luostari-sanghaa lahjoituksin. Munkiston ja nunnaston sisällä vallitsee selkeä arvojärjestys, joka yleisesti ottaen perustuu Dharmaikään, siihen kuinka monta vuotta on kulunut vihkimyksestä. Maallikkojen ”arvojärjestys” perustuu toisaalta heidän kokemukseensa harjoittajina, mutta myös fyysiseen ikään, joka on hyvin tärkeä aasialaisissa kulttuureissa.
Tämä neliosaisen yhteisön malli siirtyi sittemmin Intiasta muihin Aasian maihin. Jokaisessa maassa buddhalaisuus sai oman värityksensä ja myös yhteisössä tapahtui joitain muutoksia. Joistakin maista nunnien täysvihkimys katosi noin tuhat vuotta sitten. Japanissa katosi myös munkkien täysvihkimys ja munkiston tilalle tulivat papit, jotka ovat tavallisesti naimisissaolevia. Tiibetinbuddhalaisuudessa huomattavaa merkitystä saivat myös joogit. Joogit ovat intensiivi-harjoittajia, jotkut heistä erakkoja ja jotkut naimisissaolevia, jotka eivät sitoudu luostarilupauksiin.
Viimeisten sadan vuoden aikana buddhalaisuus on levinnyt länsimaihin, tavallisimmin siten että ensiksi ihmiset kiinnostuvat opetuksesta, sitten aloittavat käytännön mietiskelyn ja lopuksi liittyvät henkisiin yhteisöihin ottamalla turvautumisen ja lupaukset. Kuitenkaan henkisen yhteisön käsite ei ole aina selkeä. Siihen liittyy paljon hämmennystä länsimailla. Perustavanlaatuisia hämmennyksen aiheuttajia on kolme. Ensimmäinen niistä on itämaisen buddhalaisuuden hierarkisuus ja munkki-keskeisyys. Aasiasta tulevaa mallia on vaikea ymmärtää eikä se sovellu jokasuhteessa eurooppalaiseen tai amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Toinen hämmennyksen aiheuttaja on, edelli-seen liittyen, se että ei ymmärretä täysin Dharmayhteisön ja demokraattisesti toimivan yhdistys-toiminnan eroa. Jotta Dharmaa voidaan välittää aidosti, Dharmayhteisöissä on väistämättä oltava henkinen opas sekä hänen valtuuttamansa opettajat ja mietiskelyohjaajat – Dharman opettamisesta ei voida päättää demokraattisesti äänestämällä! Kolmas hämmennyksen aiheuttaja on se, että yleensä jokaiseen länsimaahan tulee kymmenittäin pieniä koulukuntia, jotka edustavat monien Aasian maiden perinteitä. Niiden yhteisömallit, esim. maallikkojen, joogien, pappien ja munkkien väliset sosiaaliset suhteet, eivät ole yhdenmukaisia. Perinteiden kirjosta tietämätön länsimaallikko, joka käy useammassa paikassa, ei aina tiedä eri järjestöjen ”protokollaa”: miten munkkeja tervehditään, pitääkö munkeille ja nunnille tarjota ruokaa, ovatko henkiset opettajat kasvissyöjiä ja täysraittiita, ovatko japanilaiset zenpapit ”munkkeja”, missä järjestyksessä maallikot istuvat, mikä on Dharmaa opettavan maallikon asema hierarkiassa jne.
Länsimaisen buddhalaisuuden kehittämisessä on kahdenlaista perussuuntautumista. Toisaalta on henkisiä mestareita, usein Aasiasta tulevia, jotka korostavat koulukuntansa erityispiirteitä ja pyrkivät välittämään perinnettään muuttumattomana. Toisaalta on opettajia, sekä aasialaisia että länsimaalaisia, jotka haluvat kehittää nimenomaan länsimaille soveltuvaa harjoitusta, lähentää eri koulukuntia ja jopa yhdistää aineksia useampien koulukuntien harjoituksista. Jotkut uudistusmieliset puhuvat Buddhayanasta (”Buddhakulkuneuvosta”), Dharmayanasta (”Dharmakulku-neuvosta”), Ekayanasta (”yhdestä kulkuneuvosta”) tai Navayanasta (”uudesta kulkuneuvosta”). Uudistusmieliseen suuntaukseen kuuluu myös pieni Bodhidharma-yhteisömme.
Nykyinen yhteiskunta ja länsimainen ajatuksenjuoksu poikkeaa paljon vanhoista aasialaista kulttuureista. Jos haluamme tehdä Dharman eläväksi Suomessa, emme voi suoraan istuttaa tänne esim. korealaista mallia. Henkisen opetuksemme juuret tulevat Aasiasta, mutta meidän on istutettava ne niin, että niistä kasvaa eurooppalainen kukka. Yhteisömallin tulee perustua selkeästi Buddhan opetuksiin, mutta sitä pitää sovellettaa viisaasti täkäläisiin oloihin. Neljän yhteisön mallin tulee jatkua länsimaissakin, koska se takaa Dharman aidon välittämisen. Jos ei ole luostarisanghaa, buddhalaisuudesta tulee helposti jonkinlaista psykologiaa ja myös turvautumisen merkitys muuttuu. Kuitenkin munkkien ja maallikoiden suhde on väistämättä erilainen kuin idässä. Aasialaiset maallikot kumartavat maahan saakka munkkien edessä – jos suomalaiset tekisivät niin suomalaisen munkin edessä, se tuntuisi luonnottomalta ja väkinäiseltä. Täkäläisissä oloissa lienee luonnollista, että munkiston ja maallikkoväen suhde on vähemmän muodollinen. On tehtävä ero sen välillä mikä on olennaisesti buddhalaista ja mikä taas kulttuurisidonnaista perinnettä.
Aikoinaan Buddha sanoi, että Dharmayhteisön tulisi olla kuin perhe. Suhtaudu itseäsi iäkkäämpiin kuin omaan isääsi tai äitiisi, samanikäisiin kuin veljiin ja sisariin, nuorempiin kuin omiin lapsiisi! Tämä pätee sekä luostariyhteisöön että maallikkojen yhteisöön. Viisaat vanhemmat antavat nuoremmille neuvoja kokemuksiinsa perustuen, mutta eivät ole määräileviä. He myös kuuntelevat nuoria ja ymmärtävät että nuorilla voi olla raikkaita uusia ideoita. Fiksut nuoret tuovat toimintaan ideoitaan ja energiaansa, eivätkä unohda suhtautua vanhempiin kunnioituksella. Nykyaikana vanhempien ihmisten kunnioittamista pidetään usein vanhanaikaisena – kauniit tavat ovat hieman liikaa rapistuneet. Monissa tämänkaltaisissa asioissa buddhalaisuus voi tasapainottaa ja hioa tapakulttuuria.
Buddhan tie on syvällistä ja monitasoista opetusta. Vain harvat Huinengin kaltaiset henkilöt oivaltavat välittömästi äärimmäisen totuuden. Yleensä meidän on edettävä kuin koulussa, perusopetuksista yhä syvällisempiin tasoihin. Siksi tulee olla nöyriä ja avoimia, eikä luulla liian nopeasti ymmärtäneensä mikä on oikeaa Dharmaa. Joillakin länsibuddhalaisilla on taipumus sotkeentua omiin mielipiteisiinsä ja niiden perusteella arvostella muita. Mutta ne jotka todella oivaltavat jotakin, ymmärtävät ymmärryksensä rajallisuuden. Monet munkit ja nunnat, jotka ovat mietiskelleet intensiivisesti 20-30 vuotta, sanovat että ovat vielä aloittelijoita. Voidaksemme edetä Buddhan tiellä varmoin askelin on suositeltavaa perehtyä aluksi etenkin ”pienen kulkuneuvon” perustavanlaatuisiin opetuksiin, sen jälkeen sisäistää mahayanan bodhisattvaopetukset. Kun juuret ja kukanvarsi ovat vahvoja, ”ylimmän kulkuneuvon” eli dhyanan (zenin) kukka voi puhjeta kukkimaan.
Yleensä kaikki buddhalaissuuntaukset perustavat toimintaansa varten yhdistyksiä, koska yhdistyksen puitteissa on helpompi vuokrata tiloja, kutsua opettajia jne. Kuitenkin yhdistys on vain ulkoinen muoto, joka mahdollistaa henkisen yhteisön toiminnan. Yhdistys toimii demokraattisin periaattein käytännön asioiden järjestämistä varten. Yhdistyksen hallitukseen valitut ja muut mahdolliset toimihenkilöt eivät ole välttämättä Dharmaopettajia. Yhdistyksen hallitus päättää raha-asioista, yhdistyssäännöistä ja muista toimintaan kuuluvista käytännön asioista, mutta ei säätele itse Dharmaopetusta. Dharman harjoituksessa seurataan jonkun tietyn opettajan linjaa. Henkinen opas valtuuttaa joitakin harjoittajia toimimaan mietiskelyohjaajina, pitämään Dharmapuheita, vetämään seremonioita ym. Tietysti voi olla niinkin, että yhdistyksen puheenjohtaja ja henkinen opas ovat sama henkilö. Silloin sama henkilö johtaa niin käytännön asioita kuin opetustakin.
Monesti buddhalaisyhdistyksissä erilaiset tehtävät ja velvollisuudet jäävät muutaman henkilön harteille. On syytä korostaa, että Dharman harjoitukseen kuuluvat myös käytännön toimet. Jos joku osallistuu buddhalaisen keskuksen harjoituksiin, olisi luontevaa auttaa keskusta tavalla tai toisella: osallistumalla vuokranmaksuun, siivoamalla, levittämällä tiedotteita, ottamalla tietokone-tehtäviä, tarjoamalla ruokaa munkeille jne. Kaikki se on anteliaisuutta, joka on ensimmäinen, siis perustavanlaatuinen paramita. Mietiskely on tuloksellista, jos harjoittaa anteliaalla ja epäitsekkäällä motiivilla. Vakavalle harjoittajalle ei riitä se, että tullaan buddhalaiseen keskukseen, istutaan, lopuksi sanotaan ”hei” ja mennään kotiin. Henkistä ystävyyttä voi ilmentää monin tavoin, myös ”epävirallisissa” tilanteissa, esim. kutsumalla muita kotiinsa tai menemällä yhdessä vaikka pizzalle. Monesti antoisimmat keskustelut tapahtuvat juuri epävirallisissa yhteyksissä.
Dharmatoiminnan perusta on lempeä, toiset huomioonottava asenne. Jos jollekin kasaantuu liikaa tehtäviä yhdistyksessä, toisten tulisi pyrkiä auttamaan mahdollisuuksiensa mukaan. Ja jos tuntee väsähtämistä, harmistumista tai loukkaantumista, tulisi ilmaista tunteensa avoimesti ja niistä tulisi keskustella veljien ja sisarten kanssa. Luostaritraditioon kuuluu kauniita, altruistisia käyttäytymistapoja. Eräs kiinalainen munkki, joka oleskeli Musang Amissa parin viikon ajan, poislähtiessään teki yhteiskumarrukset kanssani ja lausui: ”Jos olen loukannut tai tehnyt jotain väärää tänä aikana, toivon että kunnianarvoisa antaa sen minulle anteeksi.” Tietenkään hän ei ollut tehnyt mitään väärää, mutta tämä luostariopetukseen perustuva valmius tiedostaa omat erheensä ja pyytää anteeksi sykähdytti sydäntäni. Kunpa vastaanvanlainen asenne vallitsisi kaikissa buddhalaisyhteisöissä, ja vielä hienompaa jos se vallitsisi koko yhteiskunnassa!
Tae Hye sunim 14 tammikuuta 2554 jB